Keskityn tällä hetkellä paljolti ABB:n kehittämään YuMi-robottiin. Nyt sen pitäisi oppia pilkkomaan vihanneksia suurkeittiökäyttöä varten. Pilkkomisen mallintaminen on matemaattisesti erittäin vaikeaa. Robotin pitäisi ymmärtää, millaista veistä on käytettävä, miten tiukasti veistä on pideltävä, millaista voimaa pilkkominen vaatii ja miten vihannesta pidellään murskaamatta sitä. Hyvin todennäköisesti pilkon vihanneksia vielä kymmenen vuoden päästäkin.
Kun aloitin väitöskirjan teon, ensimmäiset robotti-imurit olivat juuri tulleet markkinoille. Kahtakymmentä vuotta myöhemmin ne olivat joulun suosikkilahjoja. Ihmisten arjessa ei siis ole tapahtunut suuria muutoksia 20 vuodessa, mutta kiinnostus robotteihin on kasvanut. Nyt yhä useampi ymmärtää niiden hyödyt, joskin epäileviä tuomaksiakin riittää. Moni miettii, mitä virkaa ihmisellä on sitten, kun robotit tekevät kaikki työt? Se on ymmärrettävää, ja ihme olisi, jos emme olisi peloissamme. Itse ajattelen, että tulevaisuudessa ihmiset jatkavat kouluttautumista myös myöhemmällä iällä. Uskon, että töiden automatisoituessa meidän on opittava koko ajan uusia asioita ja että tätä varten on turvaverkkoja. Emme ehkä koskaan kokonaan lopeta opiskelua, vaan teemme kolme–neljä päivää viikossa töitä ja opiskelemme lopun aikaa. Tekniikan kehitys voi mahdollistaa täysin uudenlaisen elämäntavan, jossa meillä on enemmän aikaa toisillemme. Robotit eivät päihitä meitä, vaan luomme järjestelmiä, joissa ne tekevät kanssamme yhteistyötä. Jokaisella sairaanhoitajalla voi jatkossa olla apunaan robotti, joka auttaa raskaissa nostoissa ja mekaanisessa työssä, ja ihminen voi keskittyä puhumiseen. Sama pätee kouluihin ja kotipalveluun.
Itse kaipaisin robotista kaveria pojalleni, joka on erityislapsi. Hänellä olisi hyvä olla joku, joka saattaa hänet joka päivä kouluun ja auttaa tunteiden ilmaisussa, koska poika ei puhu. Itselläni tai koululla ei ole aikaa harjoittaa häntä koko ajan, mutta robotilla olisi, mikä olisi tietysti kivaa pojallekin.”
